|
Antero Jyränki
Veli Orko Antero Jyränki (9. elokuuta 1933 Hamina – 29. huhtikuuta 2020 Helsinki[1]) oli suomalainen valtiosääntöoikeutta tutkinut oikeustieteilijä, joka toimi valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professorina Turun yliopistossa vuosina 1980–1998[2] sekä tasavallan presidentin kansliapäällikkönä vuosina 1970–1973[3]. Jyränki kuului Suomen johtaviin valtiosääntöoikeuden tutkijoihin, ja toimi aktiivisesti myös akateemisen maailman ulkopuolella asiantuntijatehtävissä ja poliittisena osallistujana.[4] ElämäkertaJyränki valmistui ylioppilaaksi Haminan yhteislyseosta vuonna 1950. Hän opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa, jossa hänen opettajanaan toimi etenkin Paavo Kastari. Jyränki toimi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteerinä vuonna 1950, taloudenhoitajana vuosina 1959–1962 ja puheenjohtajana vuosina 1964–1966. Jyränki suoritti kandidaatin tukinnon vuonna 1955 ja lisensiaatin tutkinnon 1961 sekä sai varatuomarin arvon vuonna 1959. Hän väitteli oikeustieteen tohtoriksi vuonna 1967 väitöskirjallaan Sotavoiman ylin päällikkyys: Tutkimus tasavallan presidentille HM 30 §:n nojalla kuuluvasta toimivallasta ja sen käyttämisestä, joka sai korkeimman arvosanan.[4] Tohtoriksi väittelemisen jälkeen Jyränki toimi Tampereen yliopistossa virkaa tekevänä apulaisprofessorina ja professorina, mutta virantäytöissä hän ei menestynyt, minkä Jyränki itse koki liittyvän maineeseensa radikaalina. Vuonna 1970 tasavallan presidentti Urho Kekkonen tarjosi Jyrängille kansliapäällikönsä virkaa, minkä taustalla oli luultavasti Kekkosen pyrkimykset parantaa suhteitaan sosiaalidemokraatteihin ja vasemmistoon yleisesti. Jyränki joutui kuitenkin eroamaan virastaan jo vuonna 1973 ns. Zavidovo-vuodon vuoksi, jonka yhteydessä hänet tuomittiin vuonna 1974 Helsingin raastuvanoikeudessa sakkoihin salassapitovelvollisuuden rikkomisesta, koska oli näyttänyt Zavidovo-muistion Eino S. Revolle.[4] Jyränki ei koskaan myöntänyt syyllisyyttään Zavidovo-asiakirjan vuotamiseen lehdistölle eikä sitä saatu todistettua hänen elinaikanaan, mutta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä vuonna 2022 julkaistun Unto Hämäläisen artikkelin mukaan juuri Jyränki oli vuotaja ja käytti kuriirinaan kansanedustaja Erkki Tuomiojaa.[5] Saman tiedon olivat kertoneet Alpo Rusi ja Jarmo Korhonen vuonna 2017.[6] Erottuaan kansliapäällikön virasta Jyränki palasi tutkijauralleen. Hän toimi Suomen Akatemian vanhempana tutkijana vuosina 1973–1977, ja vuonna 1980 hänet nimitettiin Turun yliopiston valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professoriksi. Hän oli vuodesta 1983 Suomen Akatemian tutkijaprofessorina,[3] ja hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1987[7]. Jyränki kuului eduskunnan perustuslakivaliokunnan 1900-luvun jälkipuolella eniten kuulemiin "vakioasiantuntijoihin" yhdessä Mikael Hidénin ja Ilkka Saraviidan kanssa, joita yhdessä kutsuttiin eduskunnassa "Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi"[8]. Hän myös osallistui aktiivisesti vuonna 2000 voimaan tulleen Suomen perustuslain valmisteluun, ja oli mukana luomassa sen tulkintoja. Lisäksi Jyränki toimi Oikeus- ja yhteiskuntatieteellisen yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1975–1976, Suomen valtiosääntöoikeudellisen seuran puheenjohtajana vuosina 1982–1987 ja Oikeus-lehden päätoimittajana vuosina 1977–1978.[4] Jyränki oli puoluekannaltaan alunperin sosiaalidemokraatti, ja hän kuului opiskeluaikanaan Akateemisen Karjala-Seuran jatkajaksi perustettuun Vapauden Akateemiseen Liittoon (VAL) ja Akateemiseen sosialidemokraattiseen yhdistykseen (ASY) sekä myöhemmin Yhteiskuntapoliittiseen sosialidemokraattiseen yhdistykseen, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1969–1970. Vähitellen hän kuitenkin vasemmistolaistui, ja vuonna 1977 hän siirtyi Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon (SKDL). Myöhemmin hän kuului sen seuraajapuolueeseen Vasemmistoliittoon[9]. Jyränki suhtautui alunperin kielteisesti Kekkoseen, mutta hänen suhtautumisensa muuttui vähittäin myönteisemmäksi, mihin vaikuttivat Kekkosen vuonna 1968 pitämä "radikaaliylioppilaita" myötäilevä puhe ja Jyrängin vuonna 1969 saama kutsu Kekkosen lastenkutsuille.[4] OikeustiedeJyrängin on katsottu edustaneen 1970-luvulla alkanutta suomalaisen valtiosääntöoikeustieteen kolmatta vaihetta, jota luonnehti kriittinen tutkimusote.[10] Jyrängin tutkimuksille oli ominaista kiinnostus valtiosäännön ilmiöiden historialliseen taustaan ja niihin liittyvään poliittiseen todellisuuteen.[4] Hän esitti, että perinteinen lainoppi tulisi määritellä uudelleen yhteiskunnalliseen vallankäyttöön keskittyvän politologian mukaan.[11] Jyränki piti magnum opuksenaan laajaa teostaan Lakien laki: Perustuslaki ja sen sitovuus eurooppalaisessa ja pohjoisamerikkalaisessa oikeusajattelussa suurten vallankumousten kaudelta toiseen maailmansotaan (1989). Teos sisältää analyysin uudenaikaisten perustuslakikäsitysten juurista. Se on myös oikeusvertaileva historiallinen tutkimus Ruotsista, Pohjois-Amerikasta, Ranskasta, Saksasta, Norjasta, Belgiasta ja Itävallasta 1700- tai 1800-luvulta lähtien 1930–1940-luvulle sekä Suomesta Porvoon valtiopäivistä toiseen maailmansotaan.[4] Jyränki suhtautui suomalaisista valtiosääntötutkijoista kriittisimmin Suomen EU-jäsenyyteen.[12][10] Hän myös kritisoi perustuslakivaliokunnan EU-sopimuksiin omaksumaa kantaa, jonka mukaan eduskunta voi täydentää jo solmittuja sopimuksia yksinkertaisella enemmistöllä.[13] Teoksia
Lähteet
|
||||||||||||||||||||||||||||
