|
Pikkuviha Pikkuviha (1742–1743) oli Ruotsin hyökkäyksen, hattujen sodan aiheuttama Venäjän miehitys Suomessa. Kaakkois-Suomessa pikkuviha oli julmin vihojen aikakausi, mm. taloista jopa 70–80 % hävitettiin Suuren Rantatien alueella.[1] Ankarimmin väestöä rasitti velvollisuus majoittaa, ruokkia ja kuljettaa venäläisiä sotilaita. Kapinahankkeiden pelossa Venäjän ote suomalaisista kiristyi pikkuvihan viimeisinä kuukausina. Niskuroivia talonpoikia saatettiin tuomita raipparangaistuksiin. Sota päättyi Turun rauhaan, jossa uudeksi rajalinjaksi tuli Kymijoki.[2] HallintoRuotsin kuningas Kaarle XII:n kuoltua vuonna 1718, seuraajaksi nousi hänen sisarensa Ulriika Eleonoora, joka oli naimisissa Hessen-Kasselin kreivin Fredrikin kanssa. Fredrik nousi Ruotsin kuninkaaksi Fredrik I:nä vuonna 1720 - vain vuosi ennen, kun Ruotsin ja Venäjän välillä sovittiin Uudenkaupungin rauha vuonna 1721. Rauhansopimus lopetti 21 vuotta jatkuneen Suuren Pohjan sodan, joka tuotti murskatappiot Ruotsille, suurvaltakauden loppumisen sekä kuninkaan itsevaltiuden päättymisen. Vuonna 1719 astui voimaan Ruotsin uusi hallitusmuoto, joka lopetti kuninkaan valtaoikeudet ja siirsi korkemman päätösvallan valtiopäiville. Valtiopäivien kansliapresidenttinä alussa toimi suomalaissukuinen Arvid Horn. Hornin puolueettomuuspolitiikka jakoi valtiopäiväedustajat kuitenkin kahteen puolueeseen: Hornia kannattaviin (yö)myssyihin ja oppositiossa oleviin hattuihin. Samaan aikaan Venäjällä Suuren Pohjan sodan voitokas tsaari ja keisari Pietari Suuri kuoli vuonna 1725, jonka jälkeen valta vaihtui nopeaan tahtiin. Ensin vallassa jatkoi Pietari Suuren puoliso keisarinna Katariina I, jonka jälkeen valtaan nousi Pietari Suuren veljenpoika Pietari II, suuriruhtinatar Anna Pietari II:n kuoltua 14-vuotiaana isorokkoon, Annan kaksi kuukautta vanha lapsenlapsi Ivana VI, jolta Pietari Suuren tytär keisarinna Elisabet kaappasi vallan joulukuussa 1741 ja laitatti neljä kuukautisen Ivanan vankilaan koko 23 vuotta jatkuneen elämänsä ajaksi. Ennen sitä vuonna 1738 Ruotsin valtiopäivillä hatut saavuttivat enemmistön myssyistä ja kansliapresidentiksi nousi Carl Gyllenborg. Salainen valiokunta määritteli Ruotsin uuden ulkopolitiikan, johon kuului hyökkäyssota Venäjää vastaan Uudenkaupungin rauhassa menetettyjen alueiden takaisin saamiseksi. Valtaan päästäkseen Elisabet antoi katteettomia lupauksia Ruotsille, jonka seurauksena Ruotsi nimesi uudeksi maamarsalkaksi kenraali Charles Emil Lewenhauptin, Suomen sotilasylipäälliköksi kenraaliluutnantti Henrik Magnus von Buddenbrockin ja julisti sodan, hattujen sodan, Venäjää vastaan heinäkuussa 1741. Sodan seurauksena suomalaisia kohtasi pikkuviha sekä Suomen alueiden laajempi menetys venäläisille. Sodan loputtua Lewenhaupt ja Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan, tuomittiin sotakunnian tahraamisesta ja mestattiin. Turun piispa Jonas Fahlenius pakeni pikkuvihan aikana Ruotsiin ja hänen sijaisenaan toimi Johan Wallenius.[3] Venäläisten nimittämä Suomen kenraalikuvernööri oli kenraalimajuri Johan Balthasar von Campenhausen. Uudellamaalla toimi kenraalikuvernöörin alaisena siviilihallinnon edustajana eli ylikomissaarina liivinmaalainen aatelismies Henrik Johan Tuntzelman. Pikkuvihan aika sujui järjestyneemmissä oloissa isovihaan verrattuna. Laajaa massapakoa ei tapahtunut ja suuri osa virkamiehistä jäi paikoilleen.[4] Helsingin pitäjäHelsingin pitäjän kirkkoherra Johan Fortelius sekä Porvoon ja Hollolan tuomiokunnan tuomari pakenivat Ruotsiin. Uudeksi tuomariksi nimitettiin lääninviskaali Gustaf Blåfield. Taisteluiden näyttämönä hattujen sodassa toiminut Helsingin pitäjä kärsi kartanoiden ja maatilojen tuhoista. Kulosaaren ja Munkkiniemen kartanot oli poltettu. Håkansbölen kartanon sekä useita Länsisalmen ja Vartiokylän tiloista olivat tuhonneet venäläisten merivoimat. Sadot olivat turmeltuneet, rakennuksia oli revitty ja karja varastettu kymmeniltä tiloilta. Sotaväki oli pilannut peltoja ja niittyjä, mikä johti lukuisien tilojen kohdalla varattomuuteen. Suomenkielisiä seurakuntalaisia palvellut puukirkko oli kokenut hävityksen, koska venäläiset olivat käyttäneet sitä hevostallina. Kirkko oli revittävä käyttökelvottomana. Lyhyeksi jääneen miehityksen aikana pitäjä joutui osallistumaan Kymijoen Ahvenkosken tuhoutuneen sillan rakentamiseen.[4] Itä-SuomiVenäläisten hävitysvimma rajan takaa kohdistui lähinnä itäiseen Suomeen, jossa oli käyty taisteluja. Lappeenrannan taistelun jälkeen venäläiset aloittivat hävitysretket, joista ensimmäisinä kärsivät Jääski, Ruokolahti ja Joutseno. Kylien taloja poltettiin ja otettiin vankeja, jotka kuljetettiin Venäjälle. Lokakuussa hävitys kohdistui Pohjois-Karjalaan. Suurin terrori kohdistui Ilomantsiin, jossa poltettiin neljätoista kylää.[2] Luumäellä, Säkkijärvellä ja Virolahdella jopa kolmasosa väestöstä tapettiin.[5] Paikalliset talonpojat ryhtyivät oma-aloitteisesti kohentamaan alueensa laiminlyötyä puolustusta ja pyysivät maaherra Stiernstedtiltä aseita ja päällystöä. Kevättalvella 1742 saatiin aikaan 2 000 miehen puolustus alueelle, mutta sen päällystö jäi vähäiseksi. Osastoihin jaettu puolustus menestyi paikoitellen venäläisiä vastaan, mutta pahin takaisku sattui Kiteellä, jonka jälkeen joukkoja johtanut Stiernstedtkin poistui Ruotsiin.[2] Keisarinnan manifestiKeisarinna Elisabet tarjosi ensimmäisen kerran historiassa propagandamielessä suomalaisille myös itsenäisyyttä ja irtautumista kokonaan Ruotsin vallasta. Julistusta levitettiin sodan aikana manifestina suomalaisten keskuuteen ruotsin- ja suomenkielisenä. Siinä keisarinna syytti ensimmäisenä Ruotsia sodan aloittamisesta, jonka vuoksi hän oli pakotettu lähettämään sotajoukkoja maahan. Hän ei halunnut syyttää sodasta Somen Ructinacunnan asukkaita. Sotajoukko ei saapunut jota cuta häwitämän elli waiwaman eikä keisarinna halunnut jalan leweyttä vierasta maata. Sen sijaan hän tarjosi apuaan suomalaisille, jos nämä haluaisivat olla ikään kuin niincuin yxi wapa ja eij cennengän wallan olewianen ma, mutta jos suomalaiset auttaisivat Ruotsin sotajoukkoja, hän uhkasi hävittää maan Tulen ja Mieckantäran cautta. Manifestin todellinen tarkoitus on jäänyt hämäräksi ja kiistanalaiseksi tutkijoiden keskuuteen, mutta yleisesti ottaen sitä pidetään tavallisena sotapropagandana.[2] Tukholmassa ymmärrettiin Elisabetin manifestin vaarallisuus, ja sille laadittiin vastamanifesti, jossa vakuutettiin luottamusta suomalaisten uskollisuuteen.[2] Katso myösLähteet
Aiheesta muualla
|
