|
PysäytyskuvaPysäytyskuva on elokuvakerronnan keino korostaa tiettyä tarinan hetkeä pysäyttämällä liikkuva kuva muutamaksi sekunniksi liikkumattomaksi, valokuvamaiseksi.[1] Elokuvafilmillä työskenneltäessä pysäytyskuva saadaan aikaan kopioimalla yhtä kuvattua filmiruutua tarpeeksi monta kertaa peräkkäin toiselle filmimateriaalille, joka sitten leikataan liikkuvan kuvan jatkeeksi alkaen kopioidusta ruudusta.[1] Nykyaikaisessa videotuotannossa ja filmille kuvattujen elokuvien digitaalisessa jälkituotannossa pysäytyskuvat tehdään ohjelmallisesti tietokoneen leikkaus- tai käsittelysovelluksessa. Elokuvahistorian kuuluisimpia ja varhaisimpia pysäytyskuvia on François Truffaut’n ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvan 400 kepposta (1959) viimeinen kuva, jossa päähenkilö, koulukodista karannut Antoine Doinel vaeltaa hiekkarannalla ja kääntyy katsomaan kameraan. Kamera zoomaa lähikuvaan pojan kasvoista, ja kuva pysähtyy. Tämä korostaa elokuvan tarinan jäämistä avoimeksi: emme tiedä, jääkö karkulainen tuolla hetkellä kiinni vai mitä tapahtuu, joten ryhdymme katsojina itse pohtimaan pojan tulevaisuutta. (Pysäytyskuvan ohella roolihahmon katsominen kameraan oli tuolloin hyvin epätavallinen tehokeino; molemmat ovat sittemmin yleistyneet.)[2] Kaikkein varhaisimpana pysäytyskuvaa käyttäneenä elokuvana pidetään Alfred Hitchcockin varhaisteosta Champagne (1928).[3] Pysäytyskuvia ja muita elokuvallisia keinoja käytetään paljon myös seuraavana vuonna valmistuneessa Dziga Vertovin dokumenttielokuvassa Mies ja elokuvakamera. Pysäytyskuvat ovat suosittu keino myös muun muassa televisiosarjojen alkutekstijaksoissa roolihahmojen ja niiden näyttelijöiden esittelyssä. Urheilutapahtumien televisiotallennuksessa hidastuksia ja peräkkäisiä pysäytyskuvia on käytetty 1960-luvulta lähtien[4] Muita merkityksiä ja läheisiä käsitteitäPysäytyskuviksi kutsutaan joskus myös seuraavia:
Samankaltaista keinoa, tilannekuvaa, käytetään myös teatterissa: näyttelijät asettuvat paikoilleen tiettyyn asetelmaan, minkä tarkoitus on korostaa roolihahmojen suhtautumista näytelmän käsittelemään asiaan tai toisiinsa.[5] Katso myösLähteet
|
