Trident Trident-ohjukset ovat sukellusveneestä laukaistavia ballistisia ydinohjuksia (SLBM). Tätä amerikkalaista ohjusta on valmistettu kahtena tyyppinä: Trident I (C4) UGM-93A ja Trident II (D4) UGM-133A. C4- ja D5-tyyppimerkit kertovan sen, että Tridentit kuuluvat samaan ohjusperheeseen, kuin UGM-27 Polaris (tuotanto alkoi vuonna 1960) ja UGM-73 Poseidon (v. 1971). Trident-ohjukset ovat kolmivaiheisia ja niiden polttoaine on kiinteää. Ohjuksien ohjaus tapahtuu inertiasuunnistusmenetelmällä. Ohjusten lentomatkaa on pidennetty nk. aerospiken avulla, joka pienentää ohjuksen ilmanvastuksen puoleen. Ohjukset laukaistaan veden alta. Ne puhalletaan putkistaan kaasugeneraattorin avulla. Ohjuksen ensimmäinen vaihe syttyy ohjuksen noustessa kohti veden pintaa. Kahden minuutin kuluttua kolmaskin rakettivaihe palaa ja ohjus kiihtyy nopeuteen 6,1 km/s. Yhdysvaltain laivastossa Trident-ohjuksia on nykyisin 14:ssä Ohio-luokan sukellusveneessä. Yhdysvallat on myös suunnitellut sukellusveneistä laukaistavien Trident-ohjusten muuttamista tavanomaisiin taistelukärkiin perustuviksi, ns. Global Strike -projektin yhteydessä. Tämä antaisi mahdollisuuden nopeaan globaaliin täsmäiskuun minne tahansa maapallolla yhden tunnin kuluessa.[1] Järjestelmää ovat vastustaneet erityisesti Venäjä ja Kiina, koska on mahdotonta tietää ohjuksen lähtiessä, onko se aseistettu ydinkärjellä vai ei. Lisäksi ylimääräiset ohjukset voidaan tarvittaessa muuttaa takaisin ydinohjuksiksi. Ohjusten modifiointi tavanomaisiin taistelukärkiin perustuviksi kiellettiin Venäjän ja Yhdysvaltain START-sopimuksessa 2010.[2] Yhdistyneen kuningaskunnan aseistukseen kuuluu neljä kuninkaallisen laivaston ydinkäyttöistä Vanguard-luokan-ohjussukellusvenettä, joista jokainen pystyy kuljettamaan 16 ydinkärjin varustettua Trident II D5 ohjusta. Vuoden 1998 jälkeen jokaisessa aluksessa on ollut korkeintaan 48 ydinkärkeä. Vuodesta 1998 lähtien veneet ovat Britannian ainoa ydinpelote. Trident-ohjusta on testattu 30. tammikuuta 2024 Floridan rannikolla ja sitä ennen kahdeksan vuotta aiemmin. Molemmat testit epäonnistuivat.[3] Ohjukset ja ydinkärjet on hankittu Yhdysvalloista. Sopimuksen mukaan Britannia osti vain 58 ohjusta, joista muutama on käytetty harjoituksissa. Aluksista yksi on aina merellä, kolme muuta tukikohdissaan. Ohjuksia säilytetään huollon aikana Kings Bayssa Georgiassa Yhdysvalloissa. Trident I Yhdysvaltain laivaston kahdeksan ensimmäistä Ohio-luokan sukellusvenettä rakennettiin kuljettamaan Trident I-ohjuksia. Sittemmin ne muunnettiin kuljettamaan uutta Trident II-ohjusta. Tarpeiden muututtua neljä vanhinta Ohio-venettä on 2000-luvun alussa muunnettu strategisista ohjusveneistä (SSBN) tavanomaisesti aseisestuiksi risteilyohjusveneiksi (SSGN). Trident I korvasi Poseidonit kahdessatoista James Madison ja Benjamin Franklin -luokkien sukellusveneessä. Sen ensimmäinen koelaukaisu tapahtui 18. tammikuuta 1977 Cape Canaveralin rakettikeskuksesta. Trident I
Trident IITrident II pystyy kuljettamaan suuremman hyötykuorman. Se on suunniteltu osumaan sellaisella tarkkuudella, että sitä voidaan käyttää pelotteen ja kostoiskun lisäksi myös ensi-iskuun ohjussiiloja vastaan. Ohjus on tehty grafiitti-epoksi-komposiitista, joten se on kevyempi kuin Trident I. Trident II otettiin käyttöön vuonna 1990. Trident II
Lähteet
 Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Trident. |
