Kolmen kannaksen raja on sotilaallinen käsite, joka liittyy myös Suur-Suomi- ja heimoaatteeseen.^[1] Kolmen kannaksen rajalla tarkoitetaan tilannetta, jossa Suomen itäraja kulkisi kolmea kannasta pitkin: Suomenlahdelta Karjalankannasta pitkin Laatokkaan, sieltä Aunuksenkannasta pitkin Äänisjärvelle ja sieltä edelleen Vienankannasta pitkin Vienanmerelle.^[2] 1910- ja 1920-lukujen taitteessa kolmen kannaksen raja oli Suomessa varsin yleisesti hyväksytty tavoite Suomen itärajaksi niin poliittisesti vasemmistolaisissa kuin oikeistolaisissakin piireissä.^[3][4]

Jo runoilija Emil von Qvanten toi esille ajatuksen kolmen kannaksen rajasta. Hänen esittämiinsä rajamäärittelyihin sisältyi selvä sotilaspoliittinen tarkoitus. Hänen mukaansa kolmen kannaksen raja oli Suomelle strategisesti välttämätön.^[5]

Hiljattain itsenäistyneen Suomen poliittiseen keskusteluun kuului myös Itä-Karjalan kysymys.^[6] Helposti puolustettavaksi otaksuttu kolmen kannaksen raja veti voimakkaasti puoleensa Suo­men porvarillisia piirejä mutta myös vasemmistolaisia.^[6][4] Pääministeri J. K. Paasi­kiven ensisijaisena kannustimena Itä-Karjalan kysymyksessä olivat taloudelliset ja sotilaspoliitti­set.^[6]

Ennen lokakuussa vuonna 1920 käytyjä Tarton rauhan neuvotteluja oli jo saman vuoden huhtikuussa Rajajoella käyty heimosotiin liittyviä aseleponeuvotteluja. Suomalaisten neuvottelutavoitteisiin vaikutti tuolloin Suomessa vallinnut voimakas heimoaate. Suomalaiset vetosivat kansojen itsemääräämisoikeuteen ja vaativat, että Itä-Karjalan suomensukuisilla kansoilla oli oltava oikeus päättää itse asemastaan. Suomalaiset tahtoivat, että Itä-Karjalassa pantaisiin toimeen kansanäänestys Suomeen liittymisestä. Kaikkia heimoaatteen kannattajia tämä ei tyydyttänyt, vaan he kannattivat kolmen kannaksen rajaa.^[2] Esimerkiksi Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen Väinö Voionmaa kannatti kolmen kannaksen rajaa. Hän osallistuikin Tarton pitkiin ja monimutkaisiin rauhanneuvotteluihin. Voionmaa osallistui neuvotteluihin tieteellisenä neuvonantajana, mutta myös Väinö Tannerin ohella SDP:n edustajana.^[4]

Jatkosodassa Suomen virallinen päämäärä oli aluksi talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinvaltaaminen. Jatkosodassa kyse oli kuitenkin hyökkäyssodasta, jossa pyrittiin valloittamaan Itä-Karjala ja saavuttamaan strategisesti merkitykselliset rajat. Sodan alussa sodanjohdon hyökkäyssuunnitelmat tähtäsivät jopa kauemmaksi kuin kolmen kannaksen rajalle. Suomalaiselle oikeistolle sota näytti mahdollisuudelta myös bolsevišmin kukistamiseen.^[3] Jatkosodan aikaan kolmen kannaksen rajaa kannattavat ilmaisivat kannatustaan lausahduksella "Lyhyt raja, pitkä rauha".^[1]

Jatkosodassa Suomi ei saavuttanut varsinaista kolmen kannaksen rajaa, vaikka se etenikin hyökätessään kolmelle kannakselle. Karjalankannaksen ja Aunuksenkannaksen lisäksi Suomi ei saavuttanut Vienankannasta vaan Maaselän kannaksen. Vuoden 1941 itsenäisyyspäivään mennessä Suomi oli saavuttanut Poventsa–Äänisjärvi–Seesjärvi-linjan. Tuo kolmen kannaksen puolustuslinja pidettiin kahden ja puolen vuoden asemasotavaiheen ajan.^[7]

Kesken asemasodan kesäkuussa 1942 nimikerkillä Pekka Peitsi kirjoittanut Urho Kekkonen kirjoitti muun muassa:^[8]

»Me olemme tottuneet katsomaan itärajaamme ja Itä-Karjalaa suurikokoisesta kartasta. Mutta jos tarkastelemme jotakin maapallon karttaa, jossa Suomi on vain pieni `pläntti`, niin huomaammekin, että Itä-Karjala on kuin ryssien valtaama sillanpääasema Suomea vastaan. Fennoskandian luonnollinen raja kulkee kolmen kannaksen linjaa, siis yli Karjalan Kannaksen Laatokalle, siitä yli Aunuksen kannaksen Äänisjärvelle ja siitä edelleen yli Ulkujärven molemmilla puolin olevien kannasalueiden Vienanmerelle. Tämän luonnollisen linjan länsipuolelle on ryssä tunkeutunut ja saanut sillanpääaseman Suomea ja Skandinaaviaa vastaan.

Puolustuksemme on työnnettävä kauemmas itään, se sillanpääasema, jonka ryssät ovat saaneet, on otettava suomalaisten käsiin. Kolmen kannaksen raja tarjoaa meille luonnollisen puolustuslinjan, joka käy yksiin suomalaisen heimon asuma-alueen kanssa. Aunuksen Kannas ja Vienan Kannas ovat Karjalan Kannaksen veljet pohjoisessa. Niiden leveys kapeimmalta kohdalta on n. 130 ja 150 km. Kun muistamme, että vanha maarajamme Laatokalta Jäämerelle oli linnuntietäkin noin 1 000 km, niin havaitsemme, kuinka paljon suuremmat mahdollisuudet pienellä kansalla on puolustautua tällaisen maarajan takana. Lisäksi on huomattava, että kolmen kannaksen taakse jäävä maasto on erittäin epäedullinen hyökkäyksen lähtökohtien valmistamiselle, joten noiden kannasten puolustaminen on senkin vuoksi suhteellisen helppoa.

Jos tässä maassa ja koko Skandinaaviassa riittävän selvästi tunnetaan meitä ja muita pohjoismaita idästä uhkaava vaara, silloin pyrkimyksemme on Suomen rajan siirtäminen Aunuksen ja Äänisen kannaksille.»
(Pekka Peitsi)

Entinen presidentti P. E. Svinhufvud laati syyskuussa 1943 muistion, jossa hän pyrki osoittamaan, että paluu Tarton rauhan rajoihin olisi Suomelle epäedullinen ja että sodanjälkeisen itärajan tulisi mieluummin perustua kolmen kannaksen rajaan, vieläpä siten, että Suomi saisi myös Inkerin ja jopa Pietarin kaupungin sen mukana. Muistio sisältyi Svinhufvudin nimissä seuraavana vuonna postuumisti julkaistuun teokseen Testamentti kansalleni.^[9][10]

Koko asemasodan ajan Suomen sodanjohto suunnitteli Itä-Karjalan pitämistä miehitettynä siihen saakka, kunnes yleinen rauhankonferenssi aikanaan ratkaisisi, kenelle alue kuuluisi. Ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim alkoi kuitenkin vuonna 1943 epäillä kolmen kannaksen kautta ulottuvaa rajaa, mutta hän taipui kuitenkin sodanjohdon suositukseen Aunuksenkannaksen ja Maaselän kannaksen pitämisestä, koska sekä Äänisen että Laatokan rannikkopuolustukset olivat suhteellisen vahvoja ja niiden takana oli harvateinen, hyvin laaja erämaa-alue, missä tarpeen tullen voitiin käydä tehokkaita viivytystaisteluja. Asemasota päättyi kesällä 1944 ja Suomi joutui vetäytymään valtaamiltaan alueilta.^[7]