Haavikko kirjoitti runouden lisäksi lähes kaikkia kirjallisuuden lajeja.[3][4] Haavikko oli paitsi kirjailija ja kustantaja, myös liikemies kiinteistö- ja metsäkauppa-alalla.[4] Haavikko toimi kustannusosakeyhtiö Otavan kirjallisena johtajana 1967–1983 ja hän oli myös Otavan, Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n ja Rautakirja Oy:n johtokuntien jäsenenä 1970-luvulla.[5] Hänelle myönnettiin akateemikon ja Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvonimet, mutta hän ei itse käyttänyt niitä.[4]
Haavikon ensimmäinen runokokoelma Tiet etäisyyksiin ilmestyi vuonna 1951. Proosateoksista kokoelma Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä (1964) herätti huomiota ja siihen sisältyvä novelli ”Lumeton aika” jäi elämään. Näytelmistä ensimmäinen, Münchhausen (1958), herätti kiistaa väitetyn käsittämättömyytensä takia.lähde? Haavikko haastoi näytelmän kritiikin kirjoittaneen Paula Talaskiven oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta, minkä vuoksi hänen teoksiaan ei arvosteltu Helsingin Sanomissa oikeusprosessin aikana (1958–1959).[6] Myöhemmistä näytelmistä etenkin Sulka (1973) tuli suosituksi. Haavikko on tehnyt librettojaAulis Sallisen säveltämiin oopperoihin, kuten Kuningas lähtee Ranskaan (1974) ja Ratsumies (1974). Lisäksi hän kirjoitti kolumneja muun muassa Uuteen Suomeen ja Suomen Kuvalehteen.[4]
Haavikko perusti 1975 kustannusyhtiö Art Housen, jonka siipien suojaan tuli myöhemmin myös Jalava-kirjankustantamo. Vuonna 1988 Art House osti lisäksi Uusi Suomi -yhtiöiltä ammatti- ja oppikirjallisuutta kustantavan Tietosanoma Oy:n.[7] Haavikon yrityksiin kuului lisäksi Pudasjärvelläturvetuotantoa harjoittanut Polar-sammal Oy, ja Haavikon perhe omisti myös noin tuhat hehtaaria metsää pääosin Pohjois-Suomessa.[8]
Filosofian kunniatohtorin arvon Haavikko sai Helsingin yliopistosta 1969. Akateemisia opintoja hän ei harjoittanut, vaan toimi jo nuoresta pitäen liikemiehenä. Alan sanasto ja ajattelutapakin näkyvät hänen runoissaan. ”Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä”, Haavikko totesi vuonna 2001.[9]
Paavo Haavikon vanhemmat olivat toimitusjohtaja Heikki Adrian Haavikko ja Rauha Pyykönen.[5]
Haavikko oli naimisissa kaksi kertaa: vuodesta 1955 kirjailija Marja-Liisa Vartion kanssa tämän kuolemaan (1966) asti. Vartion kanssa hänellä oli lapset Johanna (1956–1996) ja Heikki (s. 1960). Vuodesta 1971 kuolemaansa asti hän oli naimisissa kirjallisuudentutkija Ritva Haavikon kanssa.[4][12]
Haavikko kuoli pitkäaikaiseen sairauteen Helsingissä lokakuussa 2008. Hänelle oli vasta edellisenä päivänä myönnetty Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto.[13]
Haavikolta jäi useiden miljoonien eurojen arvoinen perintö, johon kuului lähes 800 000 euron arvosta osakkeita. Kirjailijanuran ohella hän oli myös yrittäjä ja liikemies.[14]
Elämäkerrat
Haavikon kuoleman jälkeen hänestä ilmestyi kaksi elämäkertaa: Mauno Saari julkaisi vuonna 2009 kirjansa Haavikko-niminen mies. Haavikon poika Heikki Haavikko yritti estää sen julkaisun ja vaati isänsä tekijänoikeuksien perijänä ennakkotarkastusmahdollisuutta kirjaan.[15] Haavikon viimeisten vaiheiden ja Saaren elämäkertakirjan ympärllä käytiin julkisuudessa kovasanaista keskustelua, mihin Juhani Sipilä viittaa vuonna 2022[16]. Heikki Haavikko julkaisi puolestaan vuonna 2015 isästään muistelmakirjan Paavo Haavikko, isä.[17]
Kolmas, Martti Anhavan kirja Niin katosi voitto maailmasta, ilmestyi 2021. Kritiikissään Kanavassa Juhani Sipilä siteeraa Anhavan suhtautumista Haavikon muistelmiin: "Pidätän itselläni kummastelun, huomauttelun, kohdittain myös oikomisen oikeuden". Sipilä kirjoittaa, että Anhava tunsi Haavikon jo pikkupojasta asti ja työskenteli myös Haavikon alaisena. Kirja sisältää Haavikon tunteneiden haastatteluja, jotka Sipilän sanoin "henkivät juuri sitä 'elämän ilmaa', joka tekee elämäkerrasta kohteensa näköisen". Arvionsa lopussa Sipilä viittaa Mauno Saareen ja siihen, kuinka tämä elämäkertaa tehdessään tunkeutui isän ja pojan väliin ja pyrki ratsastamaan Haavikon maineella. Sipilä kiittää Anhavan taitoa kuvata tapahtumasarja "tyylikkään ironisesti, paisuttelematta".[16]
Rooli kansallisena näkijänä
Haavikosta muodostui vuosikymmenien myötä julkisuudessa kuva eräänlaisena kansallisena näkijänä. Siitä asemasta, johon hän oli 1990-luvulle tultua kohonnut, kirjoitti Kristina Rotkirch 1995: ”Nykyään Haavikko on keisari tasavallassa, kansallinen oraakkeli, jonka ankaraa selvänäköisyyttä arvostavat myös ne, joiden on vaikea sietää sitä.”[18] Jo vuonna 1978 Erno Paasilinna oli kirjoittanut: ”Haavikon asema kirjallisuuden kentässä ei ole kaukana erään toisen henkilön asemasta valtiossa”, viitaten presidentti Kekkoseen.[19] Vuotta ennen Paasilinnan lausuntoa ilmestynyt Haavikon uudelleentulkinta Suomen lähihistoriasta, Kansakunnan linja, herätti laajaa keskustelua.[20]
Haavikko kuvaa asemaansa näkijänä muistelmiensa jälkimmäisessä osassa Prospero (1995) seuraavasti:[21]
»Kun yhteisön ajattelu pirstaloituu ja koulutus johtaa yhä kapeneviin tietosektoreihin, on äkkiä tarvetta kokonaisuuden näkijälle jos hänellä on näkijän kyky. Siksi, samalla kun vastus on ehkäpä kasvanut, on Haavikolle myönnetty kansakunnan elämässä itseoikeutettu asema menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden näkijänä. Sen ylläpitäminen vaatii itsenäistä, spekuloimatonta mutta myös perustavasti tervettä luontoa.»
Julkisuuskuvaansa Haavikko erittelee samassa teoksessaan:[22]
»Haavikosta rakentui myytti, pila- ja vihakuva, jollainen kasvaa yleensä vain poliittisen henkilön karikatyyriksi. – – Mutta 1980-luvulla alkaa käsityksiin kirjautua ilkeyttä ja kuonaa itsepäistä oikeudentuntoa ja ilmeisen oikeata näkemistä kohtaan. Kateus hänen itsenäistä asemaansa, julkisuutta ja uskomattomaksi kuviteltua ja kerrottua varallisuuttaan kohtaan kasvattaa tehokasta vastapainoa, alas repimistä. – – Se henkilö joksi Haavikko-niminen henkilö kuvataan ylittää kaikki ihmisen mahdollisuuksien rajoissa olevan toiminnan rajat.»
Ajan kuluessa julkisuudessa korostui Haavikon rooli poleemikkona. Sen sijaan esimerkiksi monia aforistisia kiteytyksiä, jotka ovat kohonneet lentäviksi lauseiksi, ei välttämättä osata yhdistää Haavikkoon. Esimerkiksi säe ”Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa?” on peräisin oopperalibretostaRatsumies. Monet presidentti Kekkosen käyttämät Haavikko-lainaukset ovat jääneet elämään: ”Sillat voitetaan kulkemalla niiden ylitse.” Erityisen tunnettu on Haavikon lausahdus parodian tarpeettomaksi käymisestä: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.”[23][24]
Kansakunnan linja: Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan 1904–1990. (Laajennettu laitos (1. laitos 1977)) Helsinki: Art House, 1990. ISBN 951-884-048-2
Nuijasota: Sisällissodan vuodet 1596–1599. Helsinki: Art House, 1996. ISBN 951-884-206-X
Suuri keinottelu: Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan. Helsinki: Art House, 1997. ISBN 951-884-212-4
Päämaja – Suomen hovi. (4., korjattu painos (1. painos 1999)) Helsinki: Art House, 2007. ISBN 978-951-884-438-2
Muistelmat vuosilta 1931–1995. (Sisältää teokset Vuosien aurinkoiset varjot (1994) ja Prospero (1995) sekä Heikki Haavikon artikkelin Viimeiset vuodet) Helsinki: Art House, 2013. ISBN 978-951-884-512-9
Kahden vuoden päiväkirja: Muistiinmerkittyä vuosilta 1995–1998. Helsinki: Art House, 2001. ISBN 951-884-319-8
↑Pentikäinen, Johanna: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa, s. 15–17. (Väitöskirja) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2002. ISBN 952-91-5001-6Teoksen verkkoversio (PDF) Viitattu 17.1.2016. (Arkistoitu – Internet Archive)
Kaunonen, Leena: Heinänkorren tarkkuudella: Taiteesta ja näkemisestä Paavo Haavikon Pimeydessä. (Teoksessa: Muodotonta menoa. Kirjoituksia nykykirjallisuudesta, toim. M. Kantokorpi & al.) Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-22305-0
Kaunonen, Leena: Sanojen palatsi: Puhujan määrittely ja teoskokonaisuuden hahmotus Paavo Haavikon Talvipalatsissa. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-330-8
Kinnunen, Aarne: Syvä nauru: Tutkimus Paavo Haavikon dramatiikasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1977. ISBN 951-717-109-9
Kinnunen, Aarne: Kaksi metriä syvistä kysymyksistä: Paavo Haavikon proosasta. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34507-8
Kinnunen, Aarne: Korskea monisielu: suppea ensyklopedia Paavo Haavikon lyriikkaan. Helsinki: Siltala, 2018. ISBN 978-952-234-559-2
Pentikäinen, Johanna: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Espoo: J. Pentikäinen, 2002. ISBN 952-10-0647-1Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
Sihvo, Hannes: Soutu Bysanttiin: Paavo Haavikon metodin ja maailmankuvan tarkastelua. Helsinki Joensuu: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Joensuun korkeakoulu, 1980. ISBN 951-717-200-1
